Vapaamuurariuden ja LE DROIT HUMAINin historia
Ikivanha perinne ihmisen kasvun palveluksessa
Vapaamuurarius on vuosisatojen aikana muotoutunut henkisen ja eettisen kehityksen perinne. Se ei ole syntynyt yhtenä oppijärjestelmänä tai yhden aikakauden ideologiana, vaan vähitellen rakentuneena tapana tarkastella ihmisyyttä, yhteisöä ja vastuuta. LE DROIT HUMAIN on osa tätä jatkumoa – mutta samalla se edustaa tietoista laajennusta ja uudelleentulkintaa, jossa tasa-arvo ja ihmisarvo asetetaan keskiöön.Vapaamuurariuden historiaa ei voi ymmärtää pelkkinä vuosilukuina tai organisaatiomuutoksina. Kyse on ennen kaikkea siitä, miten ihmiset eri aikakausina ovat pyrkineet kasvamaan paremmiksi yksilöiksi ja toimimaan yhdessä yhteisen hyvän puolesta.
Rakentajayhteisöistä symboliseen perinteeseen
Vapaamuurariuden juuret ulottuvat keskiajan Eurooppaan, aikaan jolloin suuret katedraalit, kirkot ja linnat rakennettiin käsityönä. Näiden rakennusten toteuttaminen vaati erityistä ammattitaitoa, pitkäjänteistä oppimista ja tiivistä yhteistyötä. Rakentajat organisoituivat ammattikunniksi, joissa tieto ja taito siirtyivät oppipojilta mestareille vuosien harjoittelun kautta.
Näissä ammattikunnissa syntyi yhteinen kulttuuri, joka sisälsi koulutusjärjestelmän (oppipoika – kisälli – mestari), eettiset velvollisuudet ammattia ja yhteisöä kohtaan, keskinäisen avun ja huolenpidon sekä tunnusmerkit ja symbolit, joiden avulla jäsenet tunnistivat toisensa
Rakentamiseen liittyvät työkalut alkoivat saada myös vertauskuvallisia merkityksiä. Esimerkiksi suorakulma kuvasi oikeamielisyyttä siinä, missä harppi taas rajojen ja mittasuhteiden ymmärtämistä. Näin syntyi symbolinen kieli, jolla voitiin puhua sekä ammattitaidosta että ihmisen sisäisestä kehityksestä.
Operatiivinen ja spekulatiivinen vapaamuurarius
Varhaista vapaamuurariutta kutsutaan operatiiviseksi vapaamuurariudeksi, koska se liittyi konkreettisesti rakentamiseen. Ajan myötä yhteiskunta muuttui: rakennustekniikat kehittyivät, ja rakentamisen ammattisalaisuudet eivät enää olleet vain ammattikuntien hallussa.
1600-luvulla loosheihin alettiin hyväksyä myös henkilöitä, jotka eivät olleet rakennusalan ammattilaisia. Heitä kutsuttiin hyväksytyiksi muurareiksi. Näin vapaamuurarius alkoi vähitellen muuttua spekulatiiviseksi vapaamuurariudeksi, jossa rakentaminen ymmärrettiin vertauskuvana ihmisen henkiselle ja eettiselle kasvulle.Tässä vaiheessa vapaamuurariuden painopiste siirtyi fyysisestä rakentamisesta ihmisen luonteen kehittämiseen, ammattitaidosta elämänviisauteen ja työmaan arjesta symboliseen sekä rituaaliseen työskentelyyn.
Nykyaikaisen vapaamuurariuden synty
Merkittävä käänne tapahtui vuonna 1717, kun neljä lontoolaista loosia perusti Lontoon suurloosin. Tätä hetkeä pidetään yleisesti nykyaikaisen vapaamuurariuden alkuna. Muutamaa vuotta myöhemmin julkaistiin James Andersonin laatima perussäännöstö, joka kokosi yhteen vanhoja perinteitä ja määritteli vapaamuurariuden perusperiaatteita.
1700-luvulla vapaamuurarius levisi nopeasti. Aluksi Brittein saarilla Euroopan mantereelle ja sieltä siirtomaiden kautta niin Amerikkaan, Afrikkaan kuin Aasiaankin
Samalla vapaamuurarius jakautui useisiin järjestöihin ja riituksiin. Yhteistä niille oli symbolinen työskentely, eettinen itsekehitys ja veljeyden ajatus, mutta käytännöt ja painotukset saattoivat vaihdella.
Sukupuoli ja vapaamuurariuden rajat
Pitkään vapaamuurarius oli miesten yhteisö. Tämä liittyi sen historialliseen taustaan ammattikuntajärjestelmänä, jossa rakennusala oli miesten hallitsema. Ajan myötä tästä käytännöstä tuli osa vapaamuurariuden vakiintuneita sääntöjä ja perinteitä.
1800-luvulla yhteiskunnallinen ilmapiiri alkoi kuitenkin muuttua. Koulutus laajeni, kansalaisoikeuksia alettiin tarkastella uudelleen ja naisten asema nousi laajempaan keskusteluun. Tämä herätti myös vapaamuurarien keskuudessa kysymyksen siitä, vastaavatko perinteiset rajaukset enää vapaamuurariuden omia perusarvoja.
LE DROIT HUMAIN
– yhteisvapaamuurariuden synty
Ranskassa 1800-luvun lopulla tasa-arvokeskustelu johti ratkaisevaan muutokseen. Vuonna 1882 Maria Deraismes, toimittaja, kirjailija ja naisten oikeuksien puolustaja, vihittiin vapaamuurariksi. Tämä herätti laajaa vastustusta ja vihkiminen julistettiinkin säännöttömäksi.
Deraismes ei kuitenkaan vetäytynyt. Yhdessä Pariisilaisen lääkärin, vapaamuurari Georges Martinin kanssa hän alkoi järjestelmällisesti edistää ajatusta vapaamuurariudesta, jossa sukupuoli ei olisi este henkiselle kasvulle ja yhteisölliselle työskentelylle.
Vuonna 1893 Maria Deraismes vihki kuusitoista naista vapaamuurariuteen. Samana päivänä Georges Martin liittyi heidän joukkoonsa. Näin syntyi yhteisvapaamuurarilooshi, joka sai nimekseen LE DROIT HUMAIN, “ihmisen oikeus”.
Järjestön perusajatus oli selkeä:
- naiset ja miehet ovat tasa-arvoisia
- ihmisarvo ei riipu sukupuolesta, uskonnosta tai taustasta
- vapaamuurariuden periaatteet kuuluvat kaikille
Kansainvälinen kasvu
LE DROIT HUMAIN kasvoi nopeasti Ranskan ulkopuolelle. Kansainvälistymisessä keskeinen hahmo oli Annie Besant, joka toimi sekä LE DROIT HUMAINin johtotehtävissä että teosofisen liikkeen vaikuttajana.
Hänen kauttaan järjestö levisi Iso-Britanniaan, Irlantiin ja muualle Eurooppaan, sekä Amerikkaan, Australiaan, Uuteen-Seelantiin, Intiaan ja muualle Aasiaan. Vuonna 1899 perustettiin järjestön korkein neuvosto, joka vastaa rituaalisesta ja hallinnollisesta yhtenäisyydestä. LE DROIT HUMAINsta kehittyi vähitellen aidosti kansainvälinen yhteisvapaamuurarijärjestö, joka toimii nykyään yli 60 maassa.
Vapaamuurarius ja
LE DROIT HUMAIN Suomessa
Vapaamuuraritoiminta Suomessa alkoi jo 1700-luvulla Ruotsin vallan aikana. Suomea varten perustettu miesmuurareiden St. Augustin -looshi kokoontui ensimmäisen kerran Turussa vuonna 1757 ja siirtyi myöhemmin Helsinkiin.
Suomen sodan syttyminen vuonna 1808 keskeytti toiminnan, ja vapaamuurarius kiellettiin myöhemmin kokonaan Venäjän keisarikunnassa. Kielto koski myös Suomen suuriruhtinaskuntaa ja pysyi voimassa koko 1800-luvun ajan.
Vapaamuuraritoiminta itsenäisessä Suomessa
Itsenäistymisen jälkeen vapaamuurarius palasi Suomeen sadan vuoden tauon jälkeen. LE DROIT HUMAIN yhteisvapaamuurarius tuli Suomeen vuonna 1920 Englannin ja Skandinavian kautta.
Ensimmäisiä loosheja perustettiin Helsinkiin, Turkuun, Tampereelle ja Viipuriin. Myös miesmuurarius elpyi pian tämän jälkeen.
Vuonna 1924 LE DROIT HUMAINin korkein neuvosto tunnusti Suomen järjestön itsenäiseksi tuomiokunnaksi. Seuraavana vuonna perustettiin LE DROIT HUMAIN Suomen Liitto, joka vastaa toiminnasta Suomessa.
Historiaa:
Miten LE DROIT HUMAIN tuli Suomeen?
Suomalainen yhteisvapaamuurarius sai alkunsa kesällä 1920, kun tohtori John Sonck vihittiin Lontoossa vapaamuurariksi. Hänen tavoitteenaan oli tuoda yhteisvapaamuurarius myöhemmin Suomeen. Asiasta hän neuvotteli alustavasti Britannian liiton edustajan James Ingall Wedgwoodin kanssa. Valmistautuessaan tähän Sonck hankki täydellisen looshikaluston ja toimitti sen Suomeen. Palattuaan kotimaahan hän piti syyskuussa 1920 Teosofisen Seuran jäsenille esitelmän vapaamuurariudesta.
Samanaikaisesti myös toisella taholla suunniteltiin yhteisvapaamuurariuden tuomista Suomeen. Tanskalainen kreivitär Ellen Bille-Brahe–Selby oli ollut kirjeenvaihdossa kirjailija Pekka Ervastin ja rouva Kyllikki Ignatiuksen kanssa. Tämän seurauksena lokakuussa 1920 Suomeen saapuivat Le Droit Humainin korkeimman neuvoston edustaja Skandinavian tuomiokunnassa Ellen Bille-Brahe–Selby sekä Saima Neovi Kööpenhaminasta ja Birger Zadig Oslosta.
Kolme päivää
Lauantaina 4.10.1920 mainitut Skandinavian tuomiokunnan jäsenet vihkivät John Sonckin avustuksella tilapäisessä kokoushuoneessa Bulevardinkatu 7:ssä Helsingissä yhteensä 27 henkilöä yhteisvapaamuurariuteen. Seuraavana päivänä vihittiin vielä 33 henkilöä. Suurin osa vihityistä oli teosofiaa harrastavia. Ellen Bille-Brahe–Selby oli itse vihitty vapaamuurariksi vuonna 1913 Lontoossa ja oli saman vuoden lokakuussa mukana perustamassa Skandinavian ensimmäistä yhteisvapaamuurarilooshia Yggdrasilia Kristianiaan (nyk. Oslo).
Sunnuntaina 5.10.1920 valittiin tulevien työpajojen johtajat ja muut virkailijat. Samana iltana perustettiin Suomen ensimmäinen yhteisvapaamuurarilooshi Väinämö, jonka ensimmäiseksi mestariksi valittiin kirjailija Pekka Ervast.
Maanantaina 6.10.1920 kokouksia jatkettiin Helsingissä. Tällöin perustettiin lisää työpajoja: Viipuriin Suvantola, jonka ensimmäiseksi mestariksi valittiin tohtori John Sonck; Turkuun St. Henrik, jonka mestariksi tuli rouva Suoma Telenius; sekä Tampereelle Kivi, jonka mestariksi valittiin rouva Ida Holmerus. Työpajat aloittivat toimintansa väliaikaisilla valtakirjoilla ja liitettiin hallinnollisesti Skandinavian tuomiokuntaan. Suomen aluemestariksi nimitettiin rouva Kyllikki Ignatius. Kukin looshi rekisteröitiin yhdistysrekisteriin erillisenä yhdistyksenä.
Muutosten aika
Le Droit Humainin korkein neuvosto julisti Suomen järjestön itsenäiseksi tuomiokunnaksi 27.7.1924 ja nimitti edustajakseen rouva Kyllikki Ignatiuksen. Tuolloin Suomessa toimi seitsemän yhteisvapaamuurarilooshia.
Syyskuun 25. päivänä 1925 kutsuttiin koolle kansallinen kokous Suomen liiton perustamiseksi. Helsingissä Stenmanin taidesalongissa pidettyyn kokoukseen osallistuivat edustajiensa välityksellä kaikki tuolloin Suomessa toimineet yhdeksän looshia. Kokouksessa Pekka Ervast esitti useita ehdotuksia järjestön työn ja säädösten muuttamiseksi, mukaan lukien ehdotuksen uuden työskentelyohjelman laatimisesta. Kokous päätti kuitenkin pysyä perinteisen vapaamuurariuden ja hyväksyttyjen sääntöjen mukaisessa toiminnassa.
Ervast katsoi, ettei järjestön käyttämä Vanha ja Hyväksytty Skottilainen Riitus vastannut hänen ja eräiden muiden jäsenten filosofista elämänkäsitystä, ja laati uuden riituksen. Toukokuussa 1928 Le Droit Humainin korkein neuvosto erotti perinteisestä vapaamuurariudesta poikenneiden looshien jäsenet järjestöstä. Tämän jälkeen Pekka Ervast ja muut erotetut jäsenet jatkoivat toimintaansa Ruusu-Risti-nimisessä järjestössä.
Elokuussa 1928 korkein neuvosto nimitti toimittaja Toivo Vitikan Suomen liiton edustajaksi. Virossa Suomen liiton edustajana toimi aluemestari. Yhteisvapaamuuraritoiminta Virossa lakkasi vuonna 1934 ja käynnistyi uudelleen vasta vuonna 1995.
Sotavuodet ja toiminnan elpyminen
Vuonna 1938 Suomen Liiton jäsenet alkoivat kerätä talkoohengellä rahaa oman temppelin hankkimiseksi Helsingin keskustasta. (Järjestömme toimii edelleen samoissa tiloissa.) Sotavuosina 1939-1945 muurarikokousten pitäminen ei ollut mahdollista ja looshi-kalustot piilotettiin -toisaalta Natsi-Saksan harjoittaman muurarivainon vuoksi, toisaalta pelättiin mahdollista Neuvostoliiton miehitystä. Rintamalla liitto menetti useita jäseniään.
Looshitoiminta aktivoituivat vuoteen 1950 mennessä. Suvantola-looshi oli joutunut pakenemaan kalustoineen Viipurista Vaasaan ja siirtyi 60-luvulla Tampereelle. Kuten yhteiskunnassa muutoinkin, myös muurariudessa painottui enemmän suomenkielisyys. Kun ennen sotia jäsenet olivat opiskelleet paljon kabbalistista mystiikkaa, muinais-Egyptiläisiä tekstejä ja itämaisia uskontoja, painottuivat sodan jälkeisellä kaudella opinnot puhtaammin vapaamuurarilliseen symboliikkaan.
Yhteiskunta muuttui avoimemmaksi, minkä johdosta myös muurarijärjestöt tekivät toiminnastaan näkyvämpää ja julkisempaa. Osallistuttiin messuille ja pidettiin valtakunnallisia tapahtumia. 2000-luvulla tietotekniikka ja etäyhteydet ovat helpottaneet hallinnollisten asioiden hoitoa, mutta rituaaliset vapaamuurarikokoukset ovat säilyneet muuttumattomina.
Elävä perinne nykyajassa
Vapaamuurarius ei ole menneisyyteen jäänyt ilmiö. Sen rituaalit, symbolit ja periaatteet elävät ajassa ja saavat uusia merkityksiä eri sukupolvien käsissä. LE DROIT HUMAIN edustaa vapaamuurariutta, jossa perinne ja uudistuminen kulkevat rinnakkain.
Historia osoittaa, että vapaamuurarius on aina muuttunut ihmiskunnan mukana ja LE DROIT HUMAIN on tästä hyvä esimerkki – Järjestö, joka nojaa vuosisataiseen perinteeseen, mutta vastaa nykyajan kysymyksiin tasa-arvosta, yhteisöllisyydestä ja ihmisarvosta.
Vapaamuurariuden toimintamuodot
Vapaamuurariudessa ikivanha tieto on kätketty allegorioihin ja ilmaistaan vertauskuvin. Opetusmenetelmänä ovat eri riitusten sisältämät rituaalit sekä niihin kuuluvat seremoniat ja symbolit.
Riitus
Spekulatiivisessa vapaamuurariudessa riituksella tarkoitetaan rituaalijärjestelmää, joka ohjaa looshien työskentelyä ja astejärjestelmää. Tunnetuimpia riituksia ovat skottilainen ja yorkilainen riitus. Vapaamuurariuden tutkija Albert G. Mackeyn mukaan vapaamuurariudessa on käytössä kymmeniä erilaisia riituksia.
Vuodelta 1801 peräisin oleva Vanha ja Hyväksytty Skottilainen Riitus, joka käsittää 33 astetta, on nykyisin levinnein vapaamuuraririitus. Yorkilaista riitusta pidetään yleisesti vapaamuurariuden vanhimpana muotona.
Kansainvälisen Yhteis-Vapaamuurarijärjestön Le Droit Humain työskentely perustuu vuoden 1786 suureen skottilaiseen perustuslakiin sellaisena kuin se vahvistettiin ja tarkistettiin korkeimpien neuvostojen kokouksessa Lausannessa vuonna 1875.
Rituaali
Vapaamuurarirituaali on allegorinen ja symbolinen työskentelymuoto, joka toimii sekä menetelmänä että opetusvälineenä. Rituaalien tarkoituksena on tukea itsetuntemusta ja eettistä pohdintaa. Niiden sisältämät symbolit avautuvat jokaiselle henkilökohtaisesti, eikä niille anneta yhtä ainoaa, valmista tulkintaa.
Eri riituksiin kuuluu useita rituaaleja. Vanhan ja Hyväksytyn Skottilaisen Riituksen jokaisella 33 asteella on oma rituaalinsa, ja lisäksi asteita voidaan työstää useilla eri työmuodoilla, vaikka rituaalien perussanoma säilyy samana.
Le Droit Humain -järjestössä rituaalit ovat kansainvälisesti yhtenäisiä: järjestön korkein neuvosto hyväksyy kaikki asteiden rituaalit ja vastaa niiden mahdollisista muutoksista. Hyväksyttyjä rituaaleja käytetään kaikissa tuomiokunnissa ja liitoissa.
Musiikki
Rituaaleihin liittyy usein musiikki, joka tukee rituaalista kokonaisuutta ja syventää sen kokemuksellisuutta. Rituaalimusiikki virittää mielen juhlavireeseen, rauhoittaa ja herkistää vastaanottamaan vapaamuurariuden symbolista sanomaa. Musiikki ei ole rituaaleissa taustaelementti, vaan olennainen osa tunnelmaa ja keskittymistä tukevaa työskentelyä.
Vapaamuurarimusiikkia ovat säveltäneet useat tunnetut säveltäjät, kuten Johann Christoph Bach, Joseph Haydn, Karl Loewe, Wolfgang Amadeus Mozart, Franz Schubert, Jean Sibelius ja Richard Wagner, mikä kertoo perinteen laajasta kulttuurisesta ja historiallisesta ulottuvuudesta.
Hyväntekeväisyys
Hyväntekeväisyys on perinteisesti ollut olennainen osa vapaamuurariutta. Alkuvaiheessa Le Droit Humain Suomen Liiton avustustoiminta kohdistui ensisijaisesti liiton omiin hädänalaisiin jäseniin sekä heidän leskiinsä ja orvoiksi jääneisiin lapsiin. Erityistapauksissa apua annettiin myös liiton ulkopuolisille.
Yhteiskunnan ja sosiaaliturvan kehittyessä avustustoiminta on laajentunut yhä enemmän ulkopuolisten hädänalaisten ja katastrofien uhrien tukemiseen, myös Suomen rajojen ulkopuolella. Avustusrahastoa kartutetaan osuudella jäsenmaksuista, looshien keräämillä varoilla sekä lahjoituksilla. Jäsenet osallistuvat hyväntekeväisyyteen vapaaehtoisesti, kukin omien mahdollisuuksiensa mukaan, rahaston sääntöjen mukaisesti.
Lähdekirjallisuutta:
Reijo Ahtokari: Salat ja valat, Vapaamuurarit suomalaisessa yhteiskunnassa ja julkisuudessa 1756–1996. 2000
Le Droit Humain: An outline on the origins and development of the Order of International Co-Freemasonry Le Droit Humain. 1993
Le Droit Humain: Kansainvälinen Perustuslaki. 1997
A.C.F. Jackson: Rose Croix.1980
Bernard E. Jones: Freemason’s Guide and Compendium. 1982
Paul Naudon: Geschichte der Freimaurerei. 1982